Silkkiliinalla
pyyhin tylsyyden pöytää,
lakaisen roskat
tuulien vietäviksi
ja katan illallisen.
Silkkiliinalla
pyyhin tylsyyden pöytää,
lakaisen roskat
tuulien vietäviksi
ja katan illallisen.
Kiitävän ajan
häviävä hiukkanen,
se minä olen.
Miljoonassa vuodessa
en ole yhtään mitään.
Kun Koskelan torpparikomppania marssi sisällissodan rintamalle, sitä vastaan tuli hevonen rekineen ja reen pohjalla makasi haavoittunut mies. Kysyttiin, oliko käynyt pahasti. ”Miks tommotti kysyt? Eks nää et on knupist läpi.” Tuo on yli satavuotiasta historiaa Väinö Linnan osin fiktiivisessä trilogiassa Täällä Pohjantähden alla. Kun läpi menee, käy usein tosi huonosti. Kun ilmassa on riittävästi luoteja, aina joku onneton on samalla linjalla ja kohta on joku kysymässä, kävikö pahasti.
Kotimatkalla ajan joka päivä pakollista pysähtymistä
vaativan risteyksen kautta. Tuo punavalkoinen heksagoni on meille kaikille
ajokortin omistaville tuttu: STOP. Se vaatii autoilijoita ja muitakin
välineliikkujia pysähtymään. Se ei ehdota, se ei pyydä, se ei toivo. Se vaatii!
Tuo vaativa merkki on pystytetty aina sellaiseen paikkaan, missä on suuri
onnettomuuden vaara.
Ihminen oppii ja tottuu. Usein olen nähnyt äidin lapsi
etupenkillä ajavan pysähtymättä stop-merkin takaa. Melkein kuulen tuulilasin
takaa selityksen: ”Eihän sieltä ketään tule.” Ei sieltä ketään välttämättä
tule, vaikka pysähtyykin. Ajallisesti saatetaan voittaa muutama sekunti ja
noiden ”voitettujen” sekuntien aikana aivoon tallentuu niin kuljettajalle kuin
kyydissä istuvallekin, ettei sieltä ketään tule. Ja kun riittävän usein asia
toistetaan, saattaakin sieltä jostakin joku tulla. Tuo menettely periytyy
pahaksi tavaksi sukupolvelta toiselle.
Hyvä tuttavani käy muutaman kerran vuodessa uusimassa
jalkaproteesin, kun jalan tynkä muuttaa muotoaan tai työ vaatii jonkin
muunlaisen proteesin. Hänen toinen jalkansa jäi risteykseen, kun samaan aikaan
stopin takaa ajoi tuttavani moottoripyörän eteen nuori mies. Hän oli tottunut
ajamaan läpi, kun ei koskaan ketään tullut.
Minusta tuli muutama päivä sitten isoisä, died’oi. Tuon
ensimmäisen lapsenlapseni isä ajoi muutama vuosi sitten etuajo-oikeutettua
tietä moottoripyörällään, kun oikealta puolelta stopin takaa rysähti auto
kylkeen. Vaistomaisesti moottoripyöräilijä nosti jalkansa ilmaan ja auton keula
rusensi pyörän
jalkatapin moottorin sisään. Vain refleksi pelasti jalan murskautumasta. Ehyenä on helpompi
leikkiä lapsen kanssa. Jäykistetty sormi on pieni murhe autoilijan
välinpitämättömästä ja säännöistä piittaamattomasta tavasta ja aivojen
lihaksille antamista virheellisten tottumusten komennoista: ”Eihän sieltä
ketään tule.”
Oma kotiristeykseni on todistanut jo monta onnettomuutta,
kun ketään ei ole tullut ja sitten onkin tullut. Ja omassa kotiristeyksessä
olen nähnyt monta kuljettajaa, joita pakollinen pysähtyminen ei kiinnosta.
Noiden kahden onnettoman esimerkin takia pidän stopin läpi ajajia
paskahousuina, joita ei muitten terveys ja elämä kiinnosta. Jo alakoulussa
meille opetettiin katsomaan huolellisesti oikeaan ja vasempaan ja vielä kerran
oikeaan. Kun stopin kohdalla rauhassa pysähtyy katsomaan, ei anneta
mahdollisuutta tyhmille kysymyksille: ”Kävikö pahasti?” Eikä anneta
mahdollisuutta raadolliselle vastaukselle: ”Eks nää et on stopist läpi.”
Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, kolumni 15.3.2024
Viisitoistavuotislahjaksi pyysin isosiskoltani Kahlil Gibranin kirjan Profeetta. Sisareni opiskeli siihen aikaan Tampereella, ja siellä oli sen verran maineikas kirjakauppa, että oletin kirjan sieltä löytyvän. Löytyikin. Myyjä oli kertonut nuorten tyttöjen kovin innokkaasti lukevan Gibrania. Kun sisareni kertoi ostavansa kirjan pikkuveljelleen, myyjä oli hieman hämmentyneenä sanonut vain: ”Aaaaaa.”
”Lukeminen kannattaa aina”, sanoi myös Jörn Donner. Olen
oppinut olemaan hänen kanssaan samaa mieltä. Toisen ihmisen ajatusten näkeminen
paperilla kiihottaa mielikuvitusta, saa karvat nousemaan pystyyn, liikuttaa,
vihastuttaa, naurattaa, hekumoittaa, virkistää, joskus vituttaakin, mutta aina
se vaikuttaa.
Olen antanut itseni jostakin kumman syystä lukea, että mielipidevaikuttajaksikin
kerrottu Teemu Selänne ei ole lukenut yhtä ainutta kirjaa kannesta kanteen.
Häntä ei lukeminen ole koskaan kiinnostanut eikä hänellä ole ollut siihen omien
sanojensa mukaan kiinnostuksen puutteen lisäksi aikaakaan. On pitänyt pelata
jääkiekkoa. Olen kuullut toisenlaisistakin jääkiekkoilijoista, jotka käyttävät
melkein kaiken vapaa-aikansa lukemiseen ja itsensä sivistämiseen.
Mutta miksi juuri tästä maitoa juovasta, lukuinnottomasta
Teemusta on tullut niin tärkeä mielipidegeneraattori, että jopa presidenttipeli
piirsi laudan uusiin muotoihin. Kun Teemu kertoi kautta rantain vieroksuvansa
Haaviston homoutta, koko uutta presidenttiä valitseva valtakunta vavahti. Toki
tuo mies vaihtoi homoajatuksensa ikärasismiksi, mutta niin kuin aina
tällaisissa möläytyksissä, vahinko ehti tapahtua. Joku salaliittouskovainen
saattaisi kehitellä ajatusta hitusen eteenpäin. Ovathan Suomen
jääkiekkomaajoukkueen Jalonen, Stubbin tukiryhmän vetäjä ja Teemu kenties
hyviäkin kavereita. Kaikki tämä on ollut luettavissa lähes jokaisessa Suomessa
ilmestyvässä iltapäivä-, päivä-, keskipäivä-, viikko-, kuukausi- ja
aikakauslehdissä. Eikä aikaakaan, kun kirjakauppoihin ilmestyvät
vaalimuistelmat ja –päiväkirjat kaikkien lukuhaluisten luettaviksi ja teemujen
karsastettaviksi.
Teini-iän kirjalahjani on minulla edelleen tallessa niin
kuin ovat kaikki muutkin saamani, ostamani, osin myös lainaamani ja itse
kirjoittamani kirjat. Joka päivä muistan jonkin lukemani asian, ajatuksen,
mietteen, faktan ja joka päivä saan ainakin mielessäni lainata lukemaani oman
elämäni tapahtumiin.
Suuri onni avusti minua muutama päivä sitten tulemaan
isoisäksi, died’oiksi. Kun nuorena poikana luin libanonilaisen filosofin
ajatuksia, olin vielä niin lähellä lapsuutta, ettei minulla ollut vaikeuksia
ymmärtää hänen sanojaan. ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat
itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. He tulevat sinun kauttasi, mutta
eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. Voit
antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat
ajatuksensa.” Nyt voin alkaa ymmärtää asian myös isovanhemman näkökulmasta.
Rakas lapsenlapseni. Kysy joskus minulta, mitä jäbä riidaa.
Vastaan, että sinulle luen aivan kaikkea kunnes opit itse lukemaan.
Hannu Hartikainen, visiitti Kalajokilaakso 8.3.2024
Liput liehuvat,
kun draamakuningatar
astuu lavalle.
Odotimme sinua
jo eilen - tulit tänään.
Tänään syntyi lapsenlapseni, Raivotar aamuisen, tuikean tuulen pyörteiiin. Häntä odotimme jo eilen, karkauspäivänä, mutta niinkuin oikea Drama Queen hän vartoi, että liput nostettiin salkoon kautta Suomen. Onhan hienoa syntyä vapaaseen maahan uuden presidentin virkakauden ensimmäisenä päivänä.
Oksitoniini
antaa sulle avaimen
tulla katsomaan
ihmeellistä maailmaa.
Se sinua rakastaa.
Minun bunukkain roinnuhes nygöi juuri. Häi vuottau muailmua da muailmu vuottau händy.
Ruisrääkkä katseli kummissaan tuleentuvaa viljaa ja ihmetteli itsekseen syyskesän kirkkaassa valossa uusia tuoksuja. Kypsyvän viljan imelän hajun tuntu laskeutui tähkistä alas pellon pintaan ja sai linnun aivoissa uudenlaista liikettä. Luonnon navigaattori heräili ja kompassin hyrrä heilahti. Johonkin pitäisi ryhtyä, muttei lintu vielä täysin ymmärtänyt, mitä tuo päänsisäinen liike tarkalleen tarkoitti.
Samanlaisen tunteen olivat kokeneet kaikki ne
kaksikymmentäseitsemän ruisrääkkää, jotka pesivät samalla peltoaavalla.
Sanottiin noiden lintujen olevan hyvin harvinaisia, mutta todenperäisesti ne
olivat vain hyvin erikoisia. Kun yksi rääkyi, toiset kuuntelivat. Näin lintujen
kuviteltiin elävän harvakseen suurella reviirillä, ja ne saivat elää kaikessa
rauhassa ilman suurta vaaraa. Vuorotellen sai jokainen olla äänessä. Juuri tuon
demokraattisen tavan takia niiden oletettiin nopeasti vaihtavan paikkaa ja
siksi olevan ihmisen tai saalistajan saavuttamattomissa.
Ihmisten tietämättä olivat nuo oudot linnut lisääntyneet
samalla peltoaavalla jo kymmenien vuosien ajan minkään niitä häiritsemättä.
Elokuisina aamuina kasteinen vilja tuoksui siihen malliin, että oli aika kutsua
lentokykyiset poikaset ja kaikki naapurit yhteiseen palaveriin suunnittelemaan
lentoreittiä etelään Suomen syksyn alkavia pakkasia ja kireää talvea karkuun.
Sitä se aivojen outo liike oli.
Elokuun lopun kuulaan aamun usva nousi järvenselältä ja
kipusi ohuena riitteenä rantakasvien varsiin ja paleltuneisiin kukintoihin. Ruisrääkät
olivat kokoontuneet ohrapellon keskelle suunnittelemaan maastamuuttoa ja oman
pyrstön pelastamista paukkupakkasilta. Tiedettiin, että sellaiset ovat tulossa,
vaikkei niitä kymmeniin vuosiin oltu koettu.
-
Minä olen sitä mieltä, että nyt ei ole syytä
pitää kiirettä. Suomen talvet ovat muuttuneet niin leudoiksi, ettei täällä ole
mitään hätää. On aivan turha kuluttaa kallista energiaa voimia vievään
lentämiseen kaukaisiin maihin.
Kaksikymmentäseitsemän niitä oli, mutta vain yksi puhui.
Toki muut supattelivat keskenään eivätkä välttämättä olleet läheskään samaa
mieltä puhujan kanssa. Kuului kuiskauksia, että voitaisiin kaikessa
hiljaisuudessa nousta siiville ja lennellä kohti lämpöä niin kuin aina oli
lennetty. Kauan sitten oli kuitenkin parvessa
sovittu, että kun yksi puhuu, muut kuuntelevat. Sitä sanottiin
demokratiaksi.
-
Mitä jos sittenkin suittaisiin siipisulat siihen
malliin, että…
Kaksikymmentäkuusi lintua nousi koivilleen ja ojenteli
siipiään.
-
Höpötihöpsis. Meidän on jo aika oppia uusille
tavoille ja kasvaa paikkalinnuiksi.
Ruisrääkkien demokratiassa yksi ääni, se kaikista
erimielisin ratkaisi. Ja niin linnut laskeutuivat alas asiaa hautomaan. Ja kun
illan tullen aurinko alkoi hakeutua mailleen ja harmaa hämärä laskeutui pellon
ylle, niitti kirkas valo yli kypsän ohravainion.
Kun aurinko nousi, oli ohra puitu ja pellolla aivan
hipihiljaista.
Jälkikirjoitus: ruisrääkät oppivat pyrstösulkiensa kautta,
että yhden äänen demokratia onkin diktatuuri, joka tappaa. Mutta kukaan ei
jäänyt sitä tuleville ruislinnuille kertomaan. Harmi.
Nivala-lehti, lähikolumni 15.2.2024